Armeijan jälkeen (joulukuussa 1996) olin huippukunnossa, ainakin omasta mielestäni. Tuli pyöräiltyä ja rullaluisteltua, kävin pelaamassa säbää, hiihdin. Pikkuhiljaa liikkuminen alkoi kuitenkin vähentymään, eikä se ollut enää säännöllistä. Tuli asunnon osto ja remppaprojekti. Sen jälkeen tuli rakennusprojekti. Töissäkin kävin. Huomasin, että oli vuosi 2012 ja liikuntaharrastukset olivat pudonneet lähes kokonaan pois. Paino hipoi jo pilvissä ja kunto oli pohjilla.
Jotain pitäisi tehdä
Olin jo useamman vuoden ajan miettinyt, että pitäisi käydä kokeilemassa suunnistamista, kunnes keväällä 2012 sain otettua itseäni niskasta kiinni. Hommaa hieman avitti edellisenä syksynä työnantajan järjestämä tykypäivä Vierumäellä, mikä sisälsi myös suunnistamista. Lisäksi vielä omat lapset lähtivät nuorten suunnistuskouluun, joten ei tarvinnut edes yksin lähteä.
Ensimmäisellä suunnistuskerralla huomasinkin kuntoni todellakin olevan pohjalla. Lyhyt reilu 2 kilometrin suunnistusrata tarjosi itselleni hyvän aloituksen niin suunnistustaitojen kuin kuntonikin osalta. Olin aivan poikki. Ensimmäisellä kerralla huomasin myös entisen koulukaverini suunnistuspaikalla, joten sosiaalinen aspektikin tuli mukaan. Kesä eteni ja epäonnistumisten sekä onnistumisten kautta uskalsin pikkuhiljaa valita jo pidempää matkaa ja vaikeampaa rataa. Olin jäänyt lajiin koukkuun ja tutustunut uusiin ihmisiin.
Ensimmäinen Jukola
Jo ensimmäisen vuoden syksyllä sovimme tämän koulukaverin kanssa, että ensi vuonna Jukolaan, tuohon legendaariseen suunnistusviestiin. Osallistuminen oli siinä mielessä helppoa, että Jukola järjestettiin tuona vuonna Jämsässä. Kuitenkin osallistuminen tarkoitti sitä, että aamuyönhämärissä pitäisi osata ja jaksaa suunnistaa linnuntietä reilu 12 kilometriä. Tästä tuli selkeä tavoite talvelle ja keväälle. Ensimmäisestä Jukolasta tuli hyvä kokemus, joita on sen jälkeen tullut jo useampi lisää.
Onneksi seuraavat talvet olivat melko vähälumisia. Tämä tarkoitti sitä, että Jämsän Retki-Veikolla oli erilaisia suunnistusharjoituksia ympärivuoden. Suunnistustaidot lisääntyivät ja ihmiset tulivat samalla tutuiksi. Myös omatoimiset juoksulenkit tulivat ohjelmaan, sillä kyllähän sitä halusi lenkkiporukan muille jäsenille pärjätä kesän kuntorasteilla.
3000 cooperin testissä
Edellisen kerran olin juossut 3000 cooperin-testissä armeija-aikaan keväällä 1996. Sen jälkeen tulokset olivat olleet jossain 2500 metrin tietämissä. Otin tavoitteekseni tuon rajan saavuttamisen. Ensimmäinen yritys elokuussa 2013 tuottaa tulosta ja lukemiksi kirjataan 3075. Seuraava tavoite oli jaksaa juosta alle 4 minuutin kilometrivauhdilla 5 kilometriä. Tuo tavoite täyttyi Palsinajärven ympärijuoksussa elokuussa 2015. Matka oli 6,31 km ja loppuaika 24:50. Kilometriaika oli 3:56. Tavoite, checked.
8 tunnin rogaining-suunnistus
Seuraava kova tavoite tuli kesäkuulle 2016. Orivedellä järjestettiin 8 tunnin rogaining-suunnistus, johon päätin kaverin kanssa osallistua. Tätä oli pohjustettu jo pidempään ja lähes viikottaiset yli 20 kilometrin pitkät lenkit oli ohjelmassa. Niinä sunnuntaiaamuina, kun olkona oli 15 yli astetta pakkasta tai räntää satoi, yhteisön voimalla oli suunnaton merkitys. Vaikka ei aina olisi huvittanutkaan lähteä, mutta kun muille oli luvattu tulla, niin silloin mentiin. Useampi lenkki olisi yksin touhuamalla jäänyt toteuttamatta. Rogaining-suunnistuksessa matkaa tuli lopulta taivallettua 51,5 kilometriä, joka on edelleen oma henkilökohtainen ”ennätys”. Tämän jälkeen tosin loppukesä meni enemmän tai vähemmän telakalla jalkaongelmien takia.
Vaikeudet koettelee
Jalkaongelmat olivat tietenkin seurausta rajusti kasvaneiden harjoitusmäärien aiheuttamasta rasituksesta ja liian vähäisestä kehonhuollosta. Vaikka ennen suunnistusharrastusta orastamassa olleet nilkka- ja polvivaivat olivatkin lihasten vahvistumisen myötä helpottaneet, oli tilalle tulleet lihaskalvoihin ja lihaskireyteen liittyvät ongelmat. Piti hakea tasapainoa harjoittelun, levon ja lihashuollon välillä. Tämä toisaalta pakotti välillä ottamaan löysemmin, minkä kääntöpuolena kyllä tuli mahdollisuus laiskistumiselle. En asettanut itselleni mitään konkreettista tavoitetta vuodelle 2017…tai siis enempää kuin, että pystyy taas liikkumaan. Ei samanlailla asetettua selkeää tavoitetta, eikä siitä syntyvää positiivista painetta. Oli helpompi jättää lähtemättä, jos ei huvittanut tai aikataulu oli jotenkin hankala.
…entä sitten…
Se on koettu, mitä on liikkumattomuuden tarjoama. Senkin olen nyt kokenut, mikä on liikunnan ja hyvän kunnon antaman mielihyvän tarjoama. Tuo jälkimmäinen tarjoama on mukavampi…ainakin minun mielestä. 🙂
Mikä saa liikkumaan
Omakohtaiset kokemukset viimeisen kuuden vuoden ajalta kiteyttää sen kahteen asiaan: tavoite ja sosiaalinen verkosto. Tavoite antaa tekemiselle suunnan ja aikataulun.
Tavoite voi olla johonkin tapahtumaan/kilpailuun osallistuminen, mutta yhtä hyvin myös jokin matkaan tai aikaan liittyvä liikkumistavoite. Hyvän kunnon ylläpitämiseksi on syytä olla liikunnallinen tavoite, vaikka ei kilpaurheilija olekaan.
Sosiaalinen verkosto auttaa toteutuksessa, varsinkin silloin, kun itse haluaisi suunnitelmasta lipsua. Kannattaa hakeutua samanlaisessa tilanteessa olevien henkilöiden kanssa yhteen. Yhdessä harjoittelu on mukavampaa. Tilanne on vielä parempi, jos tavoitekin on yhteinen.
Ehkä minunkin on syytä asettaa taas tavoite, nyt vuodelle 2018.
Artikkelikuva: Leo Jussila 2018