Harva maali saavutetaan yksin
Vuosi sitten asetin tavoitteeksi juosta ensimmäisen ultrajuoksuni. Matkan varrelle mahtui pyöräonnettomuus, leikkaus, kuntoutumista ja epävarmuutta. Lopulta tärkein oppi ei liittynyt juoksemiseen vaan siihen, kuinka suuri merkitys toisilla ihmisillä voi olla silloin, kun tavoite tuntuu kaukaiselta.
Lauantaina 29.8. ylitin Himos Trail -polkujuoksutapahtuman maaliviivan kello 15:26:27. Takana oli lähes kahdeksan ja puolen tunnin ja 67 kilometrin liikuntasuoritus, Tour de Jämsä.
Tunne oli todella mahtava, epätodellinen, voittaja-fiilis. Jo muutama kilometri ennen maalia tunteet nousivat pintaan, herkistyin. Toteutin sen, mihin en välillä itsekään uskonut – juoksin ensimmäisen ultrajuoksuni.
Tavoite horisontissa
Olin päättänyt jo vuosi aiemmin, että seuraavan vuoden Himos Trail -tapahtumassa juoksen. Harjoittelu ja valmistautuminen ei kuitenkaan alkanut erityisen lupaavasti.
Syyskuun alussa kaaduin pyörälenkillä pahasti. Seurauksena oli pitkä harjoittelutauko. Samojen tutkimusten yhteydessä löytyi kilpirauhasesta kyhmy, joka johti marraskuussa leikkaukseen. Loppuvuosi 2025 ja alkuvuosi 2026 menivät pitkälti toipumisen ehdoilla. Välillä tuntui siltä, että tavoite ultrajuoksusta karkaa kauemmas kuin lähestyy.
Siksi lauantain onnistuminen tuntui paljon suuremmalta kuin yksittäinen urheilusuoritus.
Se tuntui muistutukselta siitä, että vastoinkäymisetkään eivät välttämättä määritä lopputulosta.
Yhteisön näkymätön voima
Mutta vielä yhtä tärkeä oppi liittyy ihmisiin.
Viime aikoina olen kirjoittanut yhteisöjen ja vertaisryhmien merkityksestä. Tämän projektin aikana sain jälleen huomata, kuinka suuri merkitys ympärillä olevilla ihmisillä voi olla.
Joskus tarvitsee kannustusta. Joskus rohkaisua. Ja joskus rehellisesti sanottuna pienen potkun takapuoleen.
Moni lenkki olisi voinut jäädä tekemättä yksin, mutta lenkkiryhmästä löytyi lenkkiseuraa lähes joka viikon pitkälle lenkille. Niinäkin kertoina tuli lähdettyä, kun oma vire ja motivaatio ei ollut vahvimmillaan.
Rehellisesti täytyy myöntää, että ilman ympärillä olevia ihmisiä tämä tarina olisi voinut päättyä hyvin toisin.
Tärkein oppi ei liittynyt juoksemiseen. Se liittyi ihmisiin ja siihen, kuinka suuri merkitys toisilla ihmisillä voi olla silloin, kun tavoitteet tuntuvat kaukaisilta ja matka pitkältä.
Yhteisön arvo ei välttämättä näy siinä, että joku tekee asiat puolestasi. Kyse on siitä, että ympärillä on ihmisiä, jotka auttavat jatkamaan silloin, kun oma usko horjuu. Jälkikäteen ajateltuna juuri siitä rakentuu myös resilienssi.
Vähemmän täydellisyyttä, enemmän toteutusta
Valmistautuminen opetti myös toisen tärkeän asian. Usein onnistuminen ei synny täydellisestä suunnitelmasta vaan riittävän yksinkertaisesta suunnitelmasta, jonka pystyy toteuttamaan.
Juoksutapahtumasta on nyt reilu pari viikkoa. Keho on alkanut jo palautumaan rasituksesta, vaikkakin reidet neuvottelivat asiasta muutaman päivän hyvin vakavalla äänensävyllä. 😅
Seuraava tavoite on jo asetettu Himos Jämsä Adventure -seikkailukisaan toukokuulle. Mitä muuta tässä ehtii tapahtumaan, niin aika näyttää. Ehkä joku ultrajuoksukin tulevaisuudessa tulee kokeiltua jälleen.
Nyt tiedän miltä matkanteko tuntuu ja siitäkin pystyy nauttimaan – ei päämäärä vaan se matka
Ja ehkä vielä tärkeämpänä: nyt tiedän jälleen vähän paremmin, kuinka suuri merkitys toisilla ihmisillä voi olla matkanteon aikana.
Harva maali saavutetaan yksin.
